Charles Bukowski: Rakkaus on koira helvetistä –runoja 1974-1977

En ole pahemmin koskaan tutustunut Charles Bukowskiin (1920-1994) tai 1960-luvun moderniin lyriikkaan. Oli yllätys tietää, että hän onkin suunnilleen amerikkalainen. Syntynyt tosin Saksassa. Isä on amerikkalainen ja äiti saksalainen. Parhaimman tuotantonsa hän on julkaissut 1960-1980-lukujen välillä. Takakannessa Bukowskia tituleerataan undergroundlyriikan kuninkaaksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen en yhtään ihmettele nimitystä.

Olen ollut enemmän perinteisemmän runouden ystävä, vaikka pidän myös Edith Södergranin 1920-luvun elämänvahvuisesta ja idealistisesta runoista ilman mittoja. Bukowskin runot hyppäsivät irvokkaina jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Naista kuvaava runo Sandra luo kuvan naisesta, joka ei välttämättä haluaisi olla sitä mitä on. Hänellä on toiveita, jotka tarinan kertoja toivoo kuin ominaan.

Sandra näyttää hyvältä
pitkissä puvuissa
Sandra  voisi särkeä
miehen sydämen

toivon että hän löytää
jostain sellaisen.

Mitä pidemmälle menin pohdin yhä vakavammin, mitä runous on oikeasti. Bukowski ei käytä mitään perinteisen runokäsityksen keinoja. En odottanutkaan mitään mittoja tai loppusointuja tms. Tiesin, että 1970-luvulla harvemmin käytettiin enää loppusointuja. Mutta en löytänyt tuskin minkäänlaista rytmiä edes sanojen käytössä. Poeettinen kieli oli täysin kuollut. Mielikuvat, joita runoista heräsi olivat groteskeja. Nämä runot eivät ole herkän runotytön iltalukemista. Runoilla ei ole mitään muotoa. Ne kulkevat täysin omaa tahtiaan. Niillä on oma elämä eikä niitä voi hallita. Hyvä että Bukowski on saanut ne edes painettua. Kielenkäyttö on julmaa, raadollista. Aivan kuin runojen tarkoitus olisi shokeerata. Yksi argumentti, miksi näitä ei voisi luokitella runoiksi olisi se, että mielestäni runot ovat kuin pieniä novelleja; ne kertovat pieniä tarinoita arkisella kielellä ilman mitään kaunisteluita. 1960-luvun lyriikan modernisaatiossa oli olennaista rajojen rikkominen. Ehkä Bukowskin tarkoitus oli herätellä todellisuutta kuvaamalla sitä niillä sanoin, joilla hän koki todellisuuden ilman mitään kommervenkkeja.

Aiheet sinänsä ovat mielenkiintoisia. Mietin, että kuinka lähellä nämä ovat Bukowskin omaa elämää. Onko hän kehitellyn oman alter egon tai runominän kokoelmaan. Monissa runoissa hän nimittäin viittaa mahdolliseen itseensä kirjoittamassa runoa.

kämpillä
riisuuduin ja menin kylpyyn
nousin, kuivasin itseni
väänsin uutiset päälle
väänsin uutiset pois
ja kirjoitin tämän runon.

Keskushenkilönä on kuitenkin keski-ikäinen, n. 55 v., mies. Hän on alkoholisoitunut runoilija. Suorastaan vetelehtijä. Monessa runossa esiintyy punatukkainen nainen, joka oletettavasti on koko teoksen kantava hahmo. Hahmo, jonka takia koko kokoelma on koottu. Hän on se rakkaus, jota Bukowski kutsuu koiraksi helvetistä. Runojen kautta lukija kokoaa rakkaustarinan, joka ei pääty onnellisesti. Kuinkas muutenkaan? Olisiko runominä ansainnut onnellista elämää? Tuskin tuossa elämäntilanteessa tai tuossa yhteiskunnassa.

Kokoelma oli ärsyttävä alusta loppuun asti omassa shokeeraavassa elementissään. Silti nautin siitä täydellä sielullani. Halusin ja ehkä jopa saatoinkin aistia sen elämän paatoksen, toimeettomuuden, boheemin elämäntavan, mitä kokoelma huusi jokaisessa runossaan. Tuskin tulen lukemaan samankaltaista runoutta enää koskaan ikinä, mutta voinpahan ainakin sanoa, että tuli kokeiltua. En vain kestänyt sitä itsensä korostavaa itsekkyyttä.