Tove Jansson: Taikatalvi

Jansson kirjoittaa yllättävän monipuolista ja herkkää tekstiä, jopa lastenkirjoissa. Taikatalvi on ensimmäinen muumikirja, jonka luen, ja olen syvästi yllättynyt, kuinka vetoavasti hän on osannut lumota lukijansa. Ei ihme, jos hänen teoksensa ovat saaneet suurta huomiota ja elävät tänäkin päivänä.

Päähenkilö on Muumipeikko. Hänen kauttaan koetaan talven ankaruus. Pikku Myy on eri lajia: hän sopeutuu tilanteeseen ja osaa nauttia siitä.

Talvi on yksi minun lempivuodenajoista, joten Muumipeikon kesän muistelu ja ihannointi alkoi jossakin vaiheessa jopa ärsyttää. Mutta kyllähän sen ymmärtää sinänsä, kun kohtaa jotain uutta ja tuntematonta. Muumipeikko on tottunut lämpöön, aurinkoon ja seuraan. Talven kylmyys, yksinäisyys ja pimeys on outoa ja kummallista Muumin hellälle luonnolle.

Koin, että Tuu-tikin rooli oli olla Muumipeikon mentori. Vaikkakin Tuu-tikin asenne oli hieman huoleton ja välinpitämätön. Toisaalta se oli juuri oikea. Kaikkea ei voi selittää. Joidenkin asioiden on vain oltava näin koska ne ovat.

Muumipeikkoa alkoi äkkiä pelottaa ja hän pysähtyi lämpöiseen pimeyteen, jonne kuunjuova ei yltänyt. Hän tunsi itsensä hirveän hylätyksi.
–Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. Koko maailma on kadonnut!