Harmittavat takaiskut (1982): Suomalainen idylli kohtaa todellisuuden

Turistiesitteessä

kauniin kirkon vieressä

kotiseutumuseo

ja siniset siniset veet.

Ei sanaakaan

           jätkistä, matkahuollon baarista, ei kuvaa

kun ne tiiraa sieltä ulos

                                            koura kolmatta viikkoa leuan alla.

Syrjäkylällä, jossain liiterissä

naksahtaa

poikki parikymmenkesäinen kaula.

Marraskuu muuraa ikkunoita

umpeen.

Ei sanaakaan,

mutta niin siniset siniset veet

Runo on Kari Hotakaisen ensimmäisestä runokokoelmasta Harmittavat takaiskut vuodelta 1982. Teen tutkielmaa Hotakaisen vastaanotosta kirjablogeissa, jonka takia halusin tehdä vähän taustatutkimjusta hänen teoksistaan. Ja tämä runo tuli eteen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olin kauhistunut ja pöyristynyt, shokissa. En saanut henkeä. Tuijotin vain sanoja, jotka olin juuri lukenut. Luin toisen kerran ja rupesin tajuamaan, mistä runossa oli kyse. Tajusin, miksi se oli iskenyt kuin tuhat volttia suoraan suoneen.

Vaikka runo on julkaistu vuonna 1982, silti se kertoo tästä päivästä vieläkin. Alussa esitetään kiiltokuvamaisema, tyypillinen esitekuva Suomesta: kirkko, kotiseutumuseo ja vesistö. Mutta sitten runon puhuja kääntää katseen toisaalle, pinnan alle. Suomessa on on työttömyyttä, nuoret ajatuvat itsemurhan partaalle ja on kylmä. Sitten palataan takaisin kiiltokuvaan. Tämä on meidän matkailuvalttimme, mutta se ei ole todellisuutta. Runo on kritiikkiä kiiltokuvamaisemalle. Turistiesitteet esittävät ideaalin maailman, kun taas todellisuus on aivan toinen. Tämän myötä en aio enää selata matkailuesitteitä vaan elämän mieluummin elämää ja näen sen sellaisena kuin se annetaan minulle.  

Voin vain todeta, että Kari Hotakainen on julma kirjailija, mutta samalla totuuden puhuja. Vielä uusimmassakin tuotannossaan hän käyttää hyväksi shokeerauksen keinoja, vaikkakin se on hieman laimentunut. Proosa ei ehkä anna mahdollisuuksia niin paljoa tälle.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Olin joskus nuorempana lukenut kyseisen kirjan ja todennut, että teos on sekava ja etten ymmärrä mitä se yrittää sanoa. Se yritti sanoa jotain mitä minä en vielä ymmärtänyt. Totesin, että minun pitäisi kasvaa vielä. Nyt olen kasvanut ja luin uudemman kerran. Tällä kertaa teos kolahti, täydellisesti. En tiedä, onko syynä se, että olen lukenut samantyylistä kirjallisuutta viime aikoina tai se että opiskelen kirjallisuutta. Oli syy mikä tahansa ihastuin ja ymmärsin.

Teos kertoo Riku Bexarista. Eiku yleisemmin hänen juuristaan, siitä mistä hän on tullut ja miten hän on muotoutunut. Ja siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Teos kertoo kahdesta suvusta, jotka ovat erilaisia siitäkin huolimatta että molemmat ovat suomenruotsalaisia. Yhtäältä kerrotaan rikkaasta Gnejsien suvusta, kuinka tavat, ylpeys ja perinteet ovat arvossaan, toisaalta kerrotaan vaatimattomasta, jumalanpelkoisesta Bexarien suvusta. Nämä kaksi sukua yhdistyvät Benita Gnejsin ja Henrik Bexarin avioliiton kautta ja heille syntyy kolme lasta: Dani, Marina ja Riku. Liitto kariutuu yhteensopimattomuuden takia. Kolme lasta perivät suvun hyvät ja huonot puolet kukin omalla tavallaan. Toisaalta teos kertoo rahasta ja rikastumisesta, 1970-luvulta alkaneesta kehityksestä, joka kiihtyi 1980-luvulla äkkirikastumiseen ja lopulta jyvät eroteltiin akanoista.  

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan kertoo vuorotellen Riku minämuodossa ja ulkopuolinen kertoja hän-muodossa. Tässä osassa valotetaan Rikun ja hänen sisarustensa lapsuutta ja nuoruutta, 1960-70-lukua, mistä kaikki alkoi. Toisen osan kertoo Marina. Marinan kautta saadaan selville se, kuinka sekaisin ja epäluotettava Riku on kertojana. Kolmannessa osassa palataan takaisin ensimmäisen osan tyyliseen kerrontaan. Ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut tämänkaltaisen tarinankerronnan tarkoitusta. Nyt tajuan, kuinka tehokas se on. Teos luo suhteellisen realistisen kuvan tapahtumista leikkimällä eri näkökulmilla. Tosin lukija joutuu olemaan koko ajan varpaillaan siitä mitä todella tapahtuu. Marina ja Riku ovat kertojina subjektiivisia ja näkevät vain oman kantansa. Toisaalta ulkopuolinen kertoja ei pääse henkilöiden pään sisälle. Hän kertoo vain sen miten kaikki tapahtuu.

Kokonaisuudessaan teos kertoo unelmista. Lapsuudessa ja nuoruudessa on omat unelmat, joita lähtee tavoittelemaan aikuisiällä. Kaikki ei välttämättä mene aina niin kuin kuvittelee. Koko tarinaa motivoi alussa oleva katkelma naisesta, joka lennättää leijaa. Leijoihin palataan lopussa. Leija symboloi unelmia, jotka lähtevät lentoon sopivan tuulenpuuskan mukana. Tavallisesti molemmat putoavat jossakin kohdin maahan. Siltikään ihminen ei romahda vaan jatkaa elämäänsä kuten ennenkin.  

Meillä kaikilla on leijamme.

   Leijat putoavat maahan.

   Meidän ihmisten täytyy elää. 

(Leijat Helsingin yllä: 519)