Kuoppien kaivaminen on kivaa

En ole pitkään aikaan päivittänyt tätä blogia, pahoittelen. Aikaa toki on ollut ja olen lukenutkin jonkin verran, mutta en ole vain saanut aikaiseksi.

En ole lukenut nuortenkirjoja sitten oman nuoruuteni (toki miellän itseni vielä nuoreksi). Mutta nyt sekin myytti on rikottu. Luin muutamassa viikossa Louis Sacharin Paahteen. Innostuin lukemaan teoksen nähtyäni pienen katkelman teokseen pohjautuvasta elokuvasta. Olen ymmärtänyt, että teosta luetaan myös paljon peruskouluissa, joten tulevana opettajana haluan tutustua mahdollisimman moneen suosittuun nuortenkirjaan.

Paahde on maineensa arvoinen, vaikka en yleensä suostu uskomaan teoksen arvoa ennen kuin olen lukenut sen. Takakannessa on siteerattu muutamaa lehtikritiikkiä, joissa luvataan teoksen olevan elämys ja jännittävä täysosuma. Erityisesti sana elämys kuulostaa hieman liioittelulta. Tosin luettuani voin allekirjoittaa kyseisen ilmaisun. Tuli koettua pienoinen elämys, pitkään pitkään aikaan.

Paahde kertoo Stanley Yelnats -nimisestä pojasta, jota epäillään lenkkitossujen varkaudesta. Rangaistukseksi hän pääsee tai pikemmin joutuu poikien rangaistusleirille Greenjärven autiomaahan, jossa ei ole satoihin vuosiin satanut vettä. Maa on kuiva, punertava ja polttava. Leirillä kaivetaan kuoppia, minkä syy paljastuu juonen edetessä.

Teos sisältää myös sivujuonen, jossa käydään läpi Stanleyn suvun historiaa. Stanley syyttää isoisoisoisäänsä huonosta onnestaan. Stanley on mielestäni mielenkiintoinen hahmo. Hän on alussa ujo ja arka. Häntä koulukiusataan ja ilmeisesti hän on hieman lihavakin. Kun hän joutuu leirille kaivamaan kuoppia, hän vankistuu niin fyysisesti kuin henkisesti. Lopussa koetaan voimien taistelu luontoa ja historiaa vastaan. Tosin edelleen ihmettelen, että miten ihminen pystyy elämään pelkillä sipuleilla monta päivää?? Teos sisältää hieman yliluonnollisuuksia, mikä saattanee olla ihan sallittavaa, kun kerta kyseessä on nuortenkirja. Hieman lukukokemustani häiritsi useat käännösvirheet. Hieman tarkemmalla kääntämisellä (esim. aikaa voisi käyttää hieman enemmän!!) teoksesta olisi saanut aivan mahtavan jopa kielellisesti. Nyt teos (ainakin oma pokkariversioni) oli kielellisesti ontuva ja täynnä anglismeja.

Paahde on kuitenkin tyypillinen nuortenkirja: suurinosa henkilöistä on nuoria, aikuiset nähdään pahoina (tosin on siellä niitä hyviäkin auttamassa ja tukemassa), tarina on jännittävä ja sisältää henkilöiden kehittymistä paremmiksi ihmisiksi.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakaisen uusin teos julkaistiin vuosi sitten ja minä sain sen luettua jo nyt. Tämä taitaa olla uusi ennätys minulle. En olisi varmaankaan tarttunut teokseen, jos en olisi tehnyt Hotakaisesta kandidaatin tutkielmaa ja jatkaisi samasta aiheesta vielä graduun asti. Joten minun velvollisuuteni oli lukea myös tämä uusin teos kun kerta kätevästi sain sen lahjaksikin.

Teos kertoo miehestä, joka joutuu pahaan auto-onnettomuuteen. Hän on lähellä kuolla, mutta jääkin henkiin. Miehen nimi on Rautala. Hänellä on tytär, joka synnyttää pian. Myös Rautalan vanhempia kuullaan sekä Rautalaa hoitanutta Lauraa. Teoksen loppupuolella kuvioihin hyppää myös sierraleonelainen Badu, Rautalan Plan-kummipoika. Teos rakentuu kolmeen osaan: raskaus, supistukset ja syntymä. Näen nämä kolme osaa allegoriana kehityskaarelle, jota Laura rakentaa omissa puheenvuoroissaan. Onnettomuudesta selvinnyttä henkilöä käsitellään eloonjääneenä, jolloin odotellaan vain elintoimintojen palautumista kuten raskaudenkin aikana odotellaan. Kun eloonjäänyt siirretään osastolle ja puetaan sairaalanvaatteisiin, hänestä tulee potilas. Lopulta kun laitetaan omat vaatteet päälle ja päästään pois sairaalasta, hänestä syntyy taas ihminen.  

Ihmisen osasta lähtien Hotakainen on käsitellyt monipuolisella tasolla nykyaikaisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Ihmisen osa keskittyi työn ja työttömyyden kuvaukseen ja Jumalan sana pohti rahan ja vallan sekä julkisuuden kysymyksiä verhottuna talouselämään. Luonnon laki on nähty viimeisenä osana tässä trilogiassa. Teos pyörii Jumalan sanan tapaan myös rahan ympärillä. Se ottaa kantaa hallituksen tekemiin leikkauksiin ja kuinka nämä leikkaukset näkyvät niin vanhusten kuin yleisestikin terveydenhuollossa. Myös teos pohtii sitä, miten ihminen voi tai tulisi vaikuttaa teoillaan ympäristöönsä. Hotakainen käyttää äänitorvena Rautalan tytärtä, Miraa, tuodakseen tämän asian esiin.

Mielestäni Hotakainen toistaa itseään Luonnon laissa. Hän pyörittää samankaltaisia teemoja teoksesta toiseen ja käyttää suhteellisen samankaltaista tyyliä: nasevaa ja ironista. Kaikkea voi haukkua, kunhan ei pure. Henkilögalleria on suhteellisen tiivis, mutta henkilökuvaus ontuu. Jokaisella on persoona luonnollisesti, mutta ne jäävät hieman pinnallisiksi. Rautala kokee pahan onnettomuuden, ja siitä selviäminen niin henkisesti kuin fyysisesti kestää oman aikansa. Rautalan selviytymisprosessia ei kuvata juuri laisinkaan. Koko teosta tuntuu motivoivan yhteiskunnalliset teemat, joten yksittäisen ihmisen eksistentiaaliset pohdinnat jäävät taka-alalle. Luin pari vuotta sitten Diego Maranin Sotilas ilman menneisyyttä. Se oli täynnä kysymyksiä siitä, kuka minä olen ja mihin minä olen menossa. Tietenkään Rautala ei koe identiteettikriisiä onnettomuuden jälkeen, mutta silti olisin kaivannut kertojalta hieman enemmän valppautta kuvata Rautalan ahdinkoa uudelleen aloittamisen kynnyksellä. Hän ei mielestäni tuntunut edes hämmentyneeltä.

Lopputulemana sanottakoon, että Luonnon laki on hieman raskasta luettavaa pelkästään kevyenä kesälukemistona. Kuitenkin se sopii kevyenä väliluentana raskaan talven jälkeen. Hotakainen ei syytä edelleenkään ketään tai mitään teoksessa vaan osoittaa ongelmakohtia, joita voitaisiin muuttaa jos ihmiset olisivat hyviä. Parasta teoksessa oli Rautalan vanhempien, Kertun ja Väinön, kuvaus. Saatoin samaistua moniin kohtiin ja toivon hartaasti, että minusta ja miehestäni tulisi melkein samanlaisia kuin heistä.

Väinö ja Kerttu olivat olleet yhdessä tuhat vuotta. He eivät koskaan olleet harkinneet eroa, mutta murhaa kumpikin oli useasti suunnitelleet. (Kari Hotakainen: Luonnon laki, s. 43)

William Shakespeare: Kesäyön unelma

Suhteeni Shakespearen näytelmiin on alusta asti ollut hieman kylmän nihkeä. Toisaalta olen saanut luetuksi vain Hamletin ja senkin kahteen kertaan. Muuta en ole lukenut. Hamletin perusteella olen muodostanut kuvan Shakespearesta, suuresta englantilaisesta kirjailijasta. Hamletista jäi päällimmäisenä mieleen se, että kukaan ei jää henkiin ja kaikki ovat yhtä synkkiä. En nähnyt enkä näe edelleenkään sen näytelmän hienoutta, sitä miksi sitä arvostetaan tai miksi koko kirjailijaa arvostetaan.

Mieli kuitenkin tuntuu muuttuneen luettuani Kesäyön unelman. Joskus lukio aikana lukion oma teatteri teki oman sovituksen kyseisestä näytelmästä, ja mielestäni se oli ihan viihdyttävä. Kun sitten antikvariaatissa osui käteeni kyseinen näytelmä, tietenkin se piti ostaa, koska siinä oli kivat kannet. Huom! Kannet ovat osa lukukokemusta, ainakin minulla. Koska ostin kirjan, luin sen. Ja voi sitä nautintoa! Koskaan varmaan en ole nauranut niin paljon näytelmää lukiessa. Hauskinta antia näytelmässä on Puck, joka jekuttaa nuoria rakastavaisia. Myös oli hauskaa lukea näiden nuorten dialogia. Rakastuneena puhuu kaikenlaista hölmöä, tosin en minä vain koskaan.

Ideanahan näytelmässä on se, että Theseus ja Hippolyta on menossa naimisiin pian ja sitä varten työläiset ovat valmistelemassa näytelmää. Sivujuonena on kahden rakastavaisen tarinat. Demetrius ja Lysander ovat rakastuneet samaan tyttöön, Hermiaan. Hermia taas on rakastunut Lysanderiin. Tätä liittoa ei Hermian isä, Egeus, hyväksy. Egeus tahtoisi, että Hermia menisi naimisiin Demetriuksen kanssa. Hermian ystävätär Helena on taas rakastunut Demetriukseen. Hermia ja Lysander pakenevat Ateenasta. Helena saa tietää tästä ja vihjaa siitä Demetriukselle. He molemmat lähtevät Hermian ja Lysanderin perään. Yöllä molemmat parit nukkuvat metsässä, jossa keijukaiset ja haltiat tekevät taikojaan. Oberon, keijukaisten kuningas, käskee Puckin voitelemaan Demetriuksen silmiin lumoavaa nestettä, joka saa hänet ihastumaan seuraavaan kohtaamaansa olentoon. Puck kuitenkin erehtyy henkilöstä ja voitelee Lysanderin silmät. Lysander kohtaa herättyään ensimmäisenä Helenan. Tässä vaiheessa hieman herpaannuin enkä oikein ole varma, miten keijukaiset saivat Demetriuksenkin rakastumaan Helenaan. Kuitenkin molemmat miehet ovat nyt rakastuneita Helenaan, ja Hermia on vihainen. Seuraavan kerran kun miehet nukahtavat, Puck korjaa tilanteen niin, että Lysander rakastuu taas Hermiaan. Ja kaikki oikeat henkilöt saavat toisensa. Ja juhlat voivat alkaa. Myös työläisten näytelmä esitetään lopussa.

Näytelmä on yhtä sekasotkua, mutta viihdyttävää sellaista. Loppujen lopuksi kyse on rakkaudesta ja rakastumisesta. Lopun Theseuksen puhe siitä, että rakastuminen ei ole järjen asia ja että se on vain runoilijan hullua kuvitelmaa, on hieman kyynistä, mutta kaiketi koko näytelmä on halunnut korostaa rakastumisen hulluutta. Se on kuitenkin yhtä kesäyön unelmaa joskus.

Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, Pierre Bayard

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Viimeiseen kolmeen vuoteen voin sanoa, etten ole lukenut paljon mitään. Tai ainakaan entiseen verrattuna. Ennen tunnuin nauttivani ja ahmivani kirjoja ilman mitään estoja. Nyt minun pitää oikein suunnitella, milloin on hyödyllistä lukea tai kannattavaa. Koska aika. Sitä ei ole. Ainakaan minulla. Ehkä minulla on ensi kesänä.

Yliopistolla opiskellessani olen törmännyt aiheeseen, miten lukea kirjoista, joita ei ole lukenut. Luennoilla olen yleensä ulalla, kun puhutaan jostain Kafkasta tai Proustista. Yksi professori kysyi, lukevatko nykyopiskelijat Kafkaa? Siis yliopiston ulkopuolella. Kukaan ei muistaakseni vastannut mitään. Kaikki olivat vaivaantuneita. Tai häpeissään. 

Kuulin ensimmäisen kerran Pierre Bayardin teoksesta Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut kuutisen vuotta sitten. Ihastuin ajatukseen siitä, että kirjoista voi puhua ilman lukemista, mutta samalla kauhistuin siitä, kuinka pinnallista keksustelu olisi. Kuin sattumalta tämä teos osui muutamia viikkoja sitten käsiini kirjastossa ja päätin siltä istumalta lukea sen. Se vei minut mukanansa. Pidin Bayardin ajatuksesta, että hän esittelee ideoitansa teosten avulla, joita hän ei ole itse oikeasti lukenut. Silti hän osasi kuvata teokset elävästi. Loppujen lopuksi kaikessa on kyse kontekstista. Kaikesta voi puhua, vaikkei tunne sisältöä. 

Bayard puhuu kollektiivisesta, sisäisestä ja virtuaalisesta kirjastosta. Hänen mukaansa kollektiiviseen kirjastoomme on tallentunut kirjoista paljon sellaista tietoa, jotka on helppo saada haltuun ilman kirjaan tutustumista. Näitä tietoja hallinnoimalla pystyy keskustelemaan kirjoista. Esimerkkinä Bayard esittää Joycen Ulysseuksen, jota hän ei ole lukenut, mutta silti hän tietää, että teos on moderni versio Odysseiasta ja se kuuluu tajunnanvirtakirjallisuuteen ja että tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle Dubliniin. Eli vaikka hän ei tunne sisältöä, silti hän tietää kirjan paikan suhteessa muihin teoksiin. Sisäinen kirjasto taas on kollektiivisen subjektiivinen osa, jonka jokainen on järjestänyt itse. Se sisältää kirjoja, jotka ovat tehnyt vaikutuksen. Bayardin mukaan tämä kirjasto sisältää unohdettuja ja kuviteltuja kirjoja, ”joiden kautta ymmärrämme maailmaa”. Kolmas kirjaston muoto on Bayardin mukaan ennemmin kirjoista käytävän keskustelun tila. Minulle ei tämä kirjaston muoto oikein auennut. Bayard avaa tätä käsitettä käyttämällä esimerkkinä David Lodgen kirjaa Changing Places. Siinä eräillä kutsuilla leikitään leikkiä, jossa pitää ajatella kirjaa, jota ei olelukenut, mutta muut ovat. Jos osaa olla uskottava, saa pisteen. Eräs leikkijä väitti, ettei ole lukenut Hamletia. Tätä väitettä paheksuttiin, koska kaikkihan ovat lukeneet kirjan, joten miksei hänkin. Onhan hän sentään nähnyt elokuvasovituksen, joten hän osaa asettaa sen osaksi kollektiivista kirjastoa tavalla tai toisella. Virtuaalista kirjastoa hän kuitenkin rikkoo, koska hän asettuu vasten keskustelun tilaa. 

Bayardin ajatukset ei-lukemisesta ovat uudehkoja ja tavallaan ainakin itselleni mullistavia. Pitäisi varmaan ostaa tämä teos omaksi osaksi konkreettista sisäistä kirjastoa. Pitänee jatkaa tämän aihealueen tarkastelua jatkossa. Niin ja minä luin tämän kirjan. Ja koen etten siltikään osaa keskustella kirjoista.

Harmittavat takaiskut (1982): Suomalainen idylli kohtaa todellisuuden

Turistiesitteessä

kauniin kirkon vieressä

kotiseutumuseo

ja siniset siniset veet.

Ei sanaakaan

           jätkistä, matkahuollon baarista, ei kuvaa

kun ne tiiraa sieltä ulos

                                            koura kolmatta viikkoa leuan alla.

Syrjäkylällä, jossain liiterissä

naksahtaa

poikki parikymmenkesäinen kaula.

Marraskuu muuraa ikkunoita

umpeen.

Ei sanaakaan,

mutta niin siniset siniset veet

Runo on Kari Hotakaisen ensimmäisestä runokokoelmasta Harmittavat takaiskut vuodelta 1982. Teen tutkielmaa Hotakaisen vastaanotosta kirjablogeissa, jonka takia halusin tehdä vähän taustatutkimjusta hänen teoksistaan. Ja tämä runo tuli eteen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olin kauhistunut ja pöyristynyt, shokissa. En saanut henkeä. Tuijotin vain sanoja, jotka olin juuri lukenut. Luin toisen kerran ja rupesin tajuamaan, mistä runossa oli kyse. Tajusin, miksi se oli iskenyt kuin tuhat volttia suoraan suoneen.

Vaikka runo on julkaistu vuonna 1982, silti se kertoo tästä päivästä vieläkin. Alussa esitetään kiiltokuvamaisema, tyypillinen esitekuva Suomesta: kirkko, kotiseutumuseo ja vesistö. Mutta sitten runon puhuja kääntää katseen toisaalle, pinnan alle. Suomessa on on työttömyyttä, nuoret ajatuvat itsemurhan partaalle ja on kylmä. Sitten palataan takaisin kiiltokuvaan. Tämä on meidän matkailuvalttimme, mutta se ei ole todellisuutta. Runo on kritiikkiä kiiltokuvamaisemalle. Turistiesitteet esittävät ideaalin maailman, kun taas todellisuus on aivan toinen. Tämän myötä en aio enää selata matkailuesitteitä vaan elämän mieluummin elämää ja näen sen sellaisena kuin se annetaan minulle.  

Voin vain todeta, että Kari Hotakainen on julma kirjailija, mutta samalla totuuden puhuja. Vielä uusimmassakin tuotannossaan hän käyttää hyväksi shokeerauksen keinoja, vaikkakin se on hieman laimentunut. Proosa ei ehkä anna mahdollisuuksia niin paljoa tälle.