Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut, Pierre Bayard

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut

Viimeiseen kolmeen vuoteen voin sanoa, etten ole lukenut paljon mitään. Tai ainakaan entiseen verrattuna. Ennen tunnuin nauttivani ja ahmivani kirjoja ilman mitään estoja. Nyt minun pitää oikein suunnitella, milloin on hyödyllistä lukea tai kannattavaa. Koska aika. Sitä ei ole. Ainakaan minulla. Ehkä minulla on ensi kesänä.

Yliopistolla opiskellessani olen törmännyt aiheeseen, miten lukea kirjoista, joita ei ole lukenut. Luennoilla olen yleensä ulalla, kun puhutaan jostain Kafkasta tai Proustista. Yksi professori kysyi, lukevatko nykyopiskelijat Kafkaa? Siis yliopiston ulkopuolella. Kukaan ei muistaakseni vastannut mitään. Kaikki olivat vaivaantuneita. Tai häpeissään. 

Kuulin ensimmäisen kerran Pierre Bayardin teoksesta Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut kuutisen vuotta sitten. Ihastuin ajatukseen siitä, että kirjoista voi puhua ilman lukemista, mutta samalla kauhistuin siitä, kuinka pinnallista keksustelu olisi. Kuin sattumalta tämä teos osui muutamia viikkoja sitten käsiini kirjastossa ja päätin siltä istumalta lukea sen. Se vei minut mukanansa. Pidin Bayardin ajatuksesta, että hän esittelee ideoitansa teosten avulla, joita hän ei ole itse oikeasti lukenut. Silti hän osasi kuvata teokset elävästi. Loppujen lopuksi kaikessa on kyse kontekstista. Kaikesta voi puhua, vaikkei tunne sisältöä. 

Bayard puhuu kollektiivisesta, sisäisestä ja virtuaalisesta kirjastosta. Hänen mukaansa kollektiiviseen kirjastoomme on tallentunut kirjoista paljon sellaista tietoa, jotka on helppo saada haltuun ilman kirjaan tutustumista. Näitä tietoja hallinnoimalla pystyy keskustelemaan kirjoista. Esimerkkinä Bayard esittää Joycen Ulysseuksen, jota hän ei ole lukenut, mutta silti hän tietää, että teos on moderni versio Odysseiasta ja se kuuluu tajunnanvirtakirjallisuuteen ja että tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle Dubliniin. Eli vaikka hän ei tunne sisältöä, silti hän tietää kirjan paikan suhteessa muihin teoksiin. Sisäinen kirjasto taas on kollektiivisen subjektiivinen osa, jonka jokainen on järjestänyt itse. Se sisältää kirjoja, jotka ovat tehnyt vaikutuksen. Bayardin mukaan tämä kirjasto sisältää unohdettuja ja kuviteltuja kirjoja, ”joiden kautta ymmärrämme maailmaa”. Kolmas kirjaston muoto on Bayardin mukaan ennemmin kirjoista käytävän keskustelun tila. Minulle ei tämä kirjaston muoto oikein auennut. Bayard avaa tätä käsitettä käyttämällä esimerkkinä David Lodgen kirjaa Changing Places. Siinä eräillä kutsuilla leikitään leikkiä, jossa pitää ajatella kirjaa, jota ei olelukenut, mutta muut ovat. Jos osaa olla uskottava, saa pisteen. Eräs leikkijä väitti, ettei ole lukenut Hamletia. Tätä väitettä paheksuttiin, koska kaikkihan ovat lukeneet kirjan, joten miksei hänkin. Onhan hän sentään nähnyt elokuvasovituksen, joten hän osaa asettaa sen osaksi kollektiivista kirjastoa tavalla tai toisella. Virtuaalista kirjastoa hän kuitenkin rikkoo, koska hän asettuu vasten keskustelun tilaa. 

Bayardin ajatukset ei-lukemisesta ovat uudehkoja ja tavallaan ainakin itselleni mullistavia. Pitäisi varmaan ostaa tämä teos omaksi osaksi konkreettista sisäistä kirjastoa. Pitänee jatkaa tämän aihealueen tarkastelua jatkossa. Niin ja minä luin tämän kirjan. Ja koen etten siltikään osaa keskustella kirjoista.