Salman Rushdie: Itä,länsi

Lähdin lukemaan ennakkoluulottomasti ja ilman pohjatietoja Salman Rushdien novellikokoelmaa Itä, länsi. Ja voi ihme kuinka sain yllättyä. Bridget Jones -lukukokemuksen jälkeen tuskin olen saanut tällaista lukuelämystä kokeakaan. Rushdien kieli ja mielikuvituksen käyttö valtasivat minut täysin ja luin novellit melkein yhdeltä istumalta alusta loppuun. Kieli tuntui yksinkertaiselta ja helpolta, mutta kun tarkemmin ajatteli, jokainen sana oli tarkkaan harkittu.

Mielikuvituksen käytölle on omat syynsä. Jälkeen päin luin, että Rushdie käyttää kerronnassaan maagisrealistista kerrontatyyliä. Novellit kuvaavat idän ja lännen eroja ja kuinka maailma on yksi iso sulatusuuni, jossa pitäisi tulla toimeen kaikkien kulttuurien kanssa. Kuitenkaan näin ei todellisuudessa tapahdu.

Ensimmäinen osa nimeltään Itä kuvataan lähinnä intialaisia omassa maassaan ja kuinka länsi vaikuttaa kaukaakin heidän elämäänsä. Kerrontatyyli on kauniin klassinen. Toinen osa kuvaa läntisen maailman tunnusomaisia merkkejä, kuten Hamlet, Kolumbus ja Ihmemaa Oz. Kerrontatyyli on näissä täysi erilainen Itä-osaan verrattuna. Nyt kerronta on rohkean modernistista, mikä sinänsä ehkä kuvaa meitä parhaiten. Rushdie on ottanut meille tutuista tarinoista joitakin tuttuja ilmiöitä, henkilöitä tms. ja kääntänyt asiat päälaelleen. Viimeinen osio käsittelee maahanmuuttoa ja kuinka se ei aina onnistu parhain päin. Novelleissa lähinnä intialaiset ovat maahanmuuttajia ja kohdemaana Englanti.

Mikä kaikkein eniten minua hämmästytti, kun lopulta otin selvää kirjailijasta, oli se, kuinka pidetty ja kuitenkin niin vihattu kirjailija hän oikeasti on. Olen joskus saattanut kuulla hänestä, mutta aluksi en osannut yhdistää häntä mihinkään teokseen. Aluksi jopa luulin, että kyseessä on naiskirjailija. Suhtautuminen novelleihin muuttui täysin, kun sain tietää enemmän asioita hänestä. Muutama novelli, kuten kokoelman viimeinen novelli, avautui minulle täysin uudessa valossa, kun sain tietää enemmän.

Jarmo Papinniemi, Parnasso ja kirjallisuus

Muistan lukeneeni aikaa sitten Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen kuolemasta. Mutta kun tänään posti toi uusimman Parnasson ja luin pääkirjoituksen, iski minuun järkytys. Minun täytyi jopa istahtaa hetkeksi ja hengähtää muutamia kertoja syvään, jotta rauhoittuisin. Olin unohtanut koko asian. En tiedä, miksi järkytyin nyt tilanteesta. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti, jos ollenkaan. Tiesin vain pieniä asioita hänen urastaan. Oikeastaan tiesin ainoastaan, että hän on Parnasson päätoimittaja. Wikipedian mukaan hän oli kirjallisuuskriitikko ja kulttuuritoimittaja. Hän kuulemma toimi YLE:n tv-uutisten toimittajana ja kulttuuritoimittajana.

Hän toimi (mielestäni) vain vähän aikaa Parnasson päätoimittajana, vaikka pääkirjoitus väittää muuta. En oikeastaan tiedä, millainen Parnasso oli ennen Papinniemeä, joten voisin väittää, että Parnasso on yhtä kuin Papinniemi. Nimet melkein sointuvatkin yhteen. Se, minkälaisen luotsaajan Parnasso saa jatkossa, jää nähtäväksi.

On se kummallista, kuinka omalle elämälle tuntematon henkilö voi pysähdyttää päivän. Haluaisin itse elää samanlaisen elämän. Tai ainakin mitä olen saanut kuulla jälkeen päin muiden puhuvan hänestä, niin sen perusteella, haluaisin kasvaa samankaltaiseksi. Olemaan yhtä hyvä ja humaani. Olemaan kiinnostunut maailman asioista ja ennen kaikkea kirjallisuudesta. Se ei koskaan kuole, vaikka kuinka tahtoisimme. Se säilyy ja säilyy. Se saattaa muuttaa muotoaan, mutta kuitenkin se säilyy.