Emile Zola: Nana

Koskaan ikinä ei ole mikään teos saanut minua niin ärsyyntymispisteeseen kuin Emile Zolan Nana. Koko aihekin tuntuu vastenmieliseltä: nainen, joka kipuaa suunnilleen reittä pitkin haalien kaiken rahan ympäriltään päästen ylimpään sosiaaliluokkaan. Mutta hei tämä on ranskalaista kirjallisuutta! Tyypillistä Zolaa 1800-luvun lopulta. Naturalistista irstailua. Tirkistelyä. Kaikelle saa nauraa, jopa uskonnolle.

Syy, miksi lähdin edes lukemaan koko teosta, oli yliopisto. Se on osa yhtä kurssia, jonka ajattelin tenttiä joskus syksyllä (toivottavasti). Ihmettelen vain, että kuka ihme on päättänyt valita edes koko teoksen listaan. Se on naurettavan ylimielinen teos. Ymmärrän kyllä, jos se on ollut kohuteos ilmestyessään. Vieläkin se saa posket punoittamaan ja korvat sauhuamaan. Joten turha on kaiketi enää tätä jatkaakaan, koska minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kyseisestä teoksesta.

Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna

Huomasin jossakin vaiheessa 2000-lukua ellen jo aikaisemmin, että nuorille naisille oli suunnattu tietyntyyppistä kirjallisuutta. Siinä esiintyy sinkkunainen, n. 30 v., joka asuu jossain suuressa metropolissa ja potee huonoa omaatuntoa. Hänellä on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa hän ruotii elämäänsä: ihmissuhteita, työtä yms. Mutta ennen kaikkea pääpaino on miehissä. Pidän syyllisenä tähän trendiin Helen Fieldingiä. En tiedä oliko aikaisemmin julkaistu Bridget Jonesin kaltaista teosta, mutta sen jälkeen niitä alkoi virrata kuin liukuhihnalla. Uskoakseni lajin nimi on chick lit.

Lupasin itselleni, etten koskaan tartu tähän teokseen. Nojaa, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. 10 vuotta sain pidettyä itseni aisoissa, kunnes sorruin. Tarvitsin jotain kevyttä lukemista ja silmiini osui kirjastossa tämä teos ja päätin, että voinhan aina silmäillä, jos huvittaa. Luin ensimmäisen sivun ja toisen ja kolmannen, kunnes huomasin ahmineeni ensimmäisen kappaleen. Pari päivää myöhemmin olin huomaamattani lukenut koko kirjan. Koskaan aikaisemmin tai ainakaan pitkään aikaan en ole uppoutunut yhtä intensiivisesti mihinkään teokseen. Kerronta oli sujuvaa (mitä nyt pieniä käännöskömmähdyksiä havaitsin) ja tarina itsessään oli kiehtova. Itse asiassa uskallan väittää, että tämä on paremmin kirjoitettu kuin jälkeläisensä.

Elokuvaa en ole katsonut (sekin on ollut listalla pyörimässä vuosikausia) vaikka olen halunnutkin. Tämän jälkeen voisin jopa etsiä sen käsiini jostain, hmm… Pääosissa kun kerta on Hugh Grant ja Colin Firth. Bridgetin näyttelijästä en niinkään välitä. Aika turhanpäiväinen narttu minun mielestäni. Pohdin lukiessani että onkohan nuo näyttelijät valittu tarkoituksella, sillä aika omituinen yhteensattuma oli, että kirjassa mainitaan Hugh Grant, ja hänestä ei puhuta mitenkään mairittelevaan sävyyn! Suorastaan haukutaan. Colin Firthiin tosin on viittaus vain Edward Darcyn muodossa, koska hänhän näytteli 1995 Ylpeys ja ennakkoluulo -versiossa, ja epäilemättä kirjassa viitattiin ennemmin siihen kuin uusimpaan, koska kirja kuitenkin on julkaistu ensimmäisen kerran 1996. Hauska yhteensattuma tosiaan. Muutenkin havaitsin Bridgetin Mark Darcyssa ja Edward Darcyssa samankaltaisuuksia. Luonne ensiksikin on samankaltainen. Heidät esitellään tuleville ”mielitietyilleen” samalla tavalla. Lopussa on ulkopuolelta tuleva uhka, jonka Darcy selvittää omalla neuvokkuudellaan. Oliko nämä tietoisesti valittuja piirteitä Fieldingiltä? Minä vaan kysyn. Ihanaa intertekstuaalisuutta

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistu Aili Somersalo saturomaani Mestaritontun seikkailut on jopa aikuislukijalle järisyttävä kokemus. En ole varmaan sitten lapsuuden lukenut yhtäkään satua alusta loppuun enkä täten ole ollut kosketuksissa satumaailmaan. Sen takia kun aloitin tämän sadun lukemisen, olin ällistynyt kuinka se tempaisi mukaansa. Ei se maailma itsessään ollut kiehtova, vaan se tapa miten Somersalo käsitteli sitä maailmaa. Hänen  kirjoitustyylinsä vetosi minuun. Sen takia jaksoin ja ennen kaikkea halusin lukea teoksen alusta loppuun. Ei edes pienet muotoseikat ja kirjoitusvirheet haitanneet. Ja niitä oli oikeasti paljon! Välillä tuntui että teos on käännetty jostain toisesta kielestä suomen kieleen, koska siellä oli taivutusvirheitä yms.

Teos oli muuten tyypillinen saturomaani. Siinä oli kaikki elementit mitä sadulta vaaditaan. Oli prinsessoja, prinssejä, haltioita, noitia, pahiksia, hyviksiä, taikakaluja, tehtäviä jne. Tosin Mestaritontun roolia minä vaan hieman mietin. Hän ei tavallaan kuulu sankarin rooliin, mutta silti hän veti showta suunnilleen kolme neljäsosateosta. Ehkä hän oli kerronnallinen elementti. Ettei kukaan saa ylivaltaa juonessa.

Eräs kohta lopussa hieman kummastutti. Siinä vaiheessa kun Päivikki-prinsessa joi Surunyrtistä puristettua mehua ja muuttui vanhukseksi, kuvaus hieman hämmästytti.

Hän ei enää kaivannut kotiinsa Satumaahan, ja rakkaus, joka hänessä oli syttynyt Aamuruskonmaan kuningasta kohtaan, tuntui sammuvan.

Aivan kuin vanhus ei osaisi enää rakastaa. Siis että kun vanhenemme rakkaus kuihtuu samalla pois. Se on pelottava ajatus ainakin näin nuoren näkökulmasta ja pelottavaa olisi ajatella mitä lapset ajattelisivat tämän lukiessaan tai kuullessaan.

Ajatus siitä että lähdin ylipäänsä lukemaan teosta oli sattumaa. Löysin tämän puolivahingossa antikvariaatista (niin kuin kaikki muutkin teokset aikaisemmin) enkä kadu, että ostin tämän (4 euroa sentään maksoi vain!). Jokainen meistä tarvitsee välillä satujen maahan. Välttämättä se ei ole kaikille sopiva niin kuin tontuille, mutta voi siellä sentään vähän aikaa piipahtaa. Ajattelin aikaisemmin, etten siedä seikkailukirjoja, mutta taitaa se mieli olla hieman muuttunut tämän jälkeen.

Tove Jansson: Taikatalvi

Jansson kirjoittaa yllättävän monipuolista ja herkkää tekstiä, jopa lastenkirjoissa. Taikatalvi on ensimmäinen muumikirja, jonka luen, ja olen syvästi yllättynyt, kuinka vetoavasti hän on osannut lumota lukijansa. Ei ihme, jos hänen teoksensa ovat saaneet suurta huomiota ja elävät tänäkin päivänä.

Päähenkilö on Muumipeikko. Hänen kauttaan koetaan talven ankaruus. Pikku Myy on eri lajia: hän sopeutuu tilanteeseen ja osaa nauttia siitä.

Talvi on yksi minun lempivuodenajoista, joten Muumipeikon kesän muistelu ja ihannointi alkoi jossakin vaiheessa jopa ärsyttää. Mutta kyllähän sen ymmärtää sinänsä, kun kohtaa jotain uutta ja tuntematonta. Muumipeikko on tottunut lämpöön, aurinkoon ja seuraan. Talven kylmyys, yksinäisyys ja pimeys on outoa ja kummallista Muumin hellälle luonnolle.

Koin, että Tuu-tikin rooli oli olla Muumipeikon mentori. Vaikkakin Tuu-tikin asenne oli hieman huoleton ja välinpitämätön. Toisaalta se oli juuri oikea. Kaikkea ei voi selittää. Joidenkin asioiden on vain oltava näin koska ne ovat.

Muumipeikkoa alkoi äkkiä pelottaa ja hän pysähtyi lämpöiseen pimeyteen, jonne kuunjuova ei yltänyt. Hän tunsi itsensä hirveän hylätyksi.
–Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. Koko maailma on kadonnut!

Aiskhylos: Oresteia

Oresteija on antiikinaikainen näytelmätrilogia. Se koostuu siis kolmesta osasta: Agamemnon, Haudalla uhraajat ja Raivottaret. Versio, jonka luin on suomentanut Kirsti Simonsuuri. Takakansi lupailee myyttistä kertomusta sukua piinaavasta kirouksesta: rikoksista, sukurutsauksesta, verikoston kierteestä ja sovituksen mahdollisuudesta. Ja sen se toden totta täyttää!

En ole pahemmin koskaan lukenut yhtä väkevää näytelmää kuin tämä. Varsinkin loppu tuntui raadolliselta mutta silti se oli oikeutettu. Antiikin ajan näytelmiä ei ole säilynyt juuri ollenkaan kokonaisuudessaan, joten tämäkin voi osoittaa, kuinka monipolvisia ja värikkäitä näytelmät saattoivat tuohon aikaan olla. Toisaalta oikeudentaju oli tuolloin varmasti erilaisempi kuin meillä nykypäivänä. Näytelmän kautta tuli tutuksi antiikin ajan näytelmien muoto ja rakenne.

Aiskhylos tunnetaan kirjailijana, jonka teoksissa on opetus. Yksi kohta näytelmässä kertoo paljon ihmisistä ja onnesta:

Se joka tekee oikein vapaasta tahdosta,

tuntee aina onnen,

eikä katoa koskaan kokonaan.

Myös näytelmässä sanotaan, että

ylpeyden lapsi on välinpitämätön röyhkeys,

vaan tasapainoisesta

sydämestä syntyy

kaikille kaivattu onni.

Charles Bukowski: Rakkaus on koira helvetistä –runoja 1974-1977

En ole pahemmin koskaan tutustunut Charles Bukowskiin (1920-1994) tai 1960-luvun moderniin lyriikkaan. Oli yllätys tietää, että hän onkin suunnilleen amerikkalainen. Syntynyt tosin Saksassa. Isä on amerikkalainen ja äiti saksalainen. Parhaimman tuotantonsa hän on julkaissut 1960-1980-lukujen välillä. Takakannessa Bukowskia tituleerataan undergroundlyriikan kuninkaaksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen en yhtään ihmettele nimitystä.

Olen ollut enemmän perinteisemmän runouden ystävä, vaikka pidän myös Edith Södergranin 1920-luvun elämänvahvuisesta ja idealistisesta runoista ilman mittoja. Bukowskin runot hyppäsivät irvokkaina jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Naista kuvaava runo Sandra luo kuvan naisesta, joka ei välttämättä haluaisi olla sitä mitä on. Hänellä on toiveita, jotka tarinan kertoja toivoo kuin ominaan.

Sandra näyttää hyvältä
pitkissä puvuissa
Sandra  voisi särkeä
miehen sydämen

toivon että hän löytää
jostain sellaisen.

Mitä pidemmälle menin pohdin yhä vakavammin, mitä runous on oikeasti. Bukowski ei käytä mitään perinteisen runokäsityksen keinoja. En odottanutkaan mitään mittoja tai loppusointuja tms. Tiesin, että 1970-luvulla harvemmin käytettiin enää loppusointuja. Mutta en löytänyt tuskin minkäänlaista rytmiä edes sanojen käytössä. Poeettinen kieli oli täysin kuollut. Mielikuvat, joita runoista heräsi olivat groteskeja. Nämä runot eivät ole herkän runotytön iltalukemista. Runoilla ei ole mitään muotoa. Ne kulkevat täysin omaa tahtiaan. Niillä on oma elämä eikä niitä voi hallita. Hyvä että Bukowski on saanut ne edes painettua. Kielenkäyttö on julmaa, raadollista. Aivan kuin runojen tarkoitus olisi shokeerata. Yksi argumentti, miksi näitä ei voisi luokitella runoiksi olisi se, että mielestäni runot ovat kuin pieniä novelleja; ne kertovat pieniä tarinoita arkisella kielellä ilman mitään kaunisteluita. 1960-luvun lyriikan modernisaatiossa oli olennaista rajojen rikkominen. Ehkä Bukowskin tarkoitus oli herätellä todellisuutta kuvaamalla sitä niillä sanoin, joilla hän koki todellisuuden ilman mitään kommervenkkeja.

Aiheet sinänsä ovat mielenkiintoisia. Mietin, että kuinka lähellä nämä ovat Bukowskin omaa elämää. Onko hän kehitellyn oman alter egon tai runominän kokoelmaan. Monissa runoissa hän nimittäin viittaa mahdolliseen itseensä kirjoittamassa runoa.

kämpillä
riisuuduin ja menin kylpyyn
nousin, kuivasin itseni
väänsin uutiset päälle
väänsin uutiset pois
ja kirjoitin tämän runon.

Keskushenkilönä on kuitenkin keski-ikäinen, n. 55 v., mies. Hän on alkoholisoitunut runoilija. Suorastaan vetelehtijä. Monessa runossa esiintyy punatukkainen nainen, joka oletettavasti on koko teoksen kantava hahmo. Hahmo, jonka takia koko kokoelma on koottu. Hän on se rakkaus, jota Bukowski kutsuu koiraksi helvetistä. Runojen kautta lukija kokoaa rakkaustarinan, joka ei pääty onnellisesti. Kuinkas muutenkaan? Olisiko runominä ansainnut onnellista elämää? Tuskin tuossa elämäntilanteessa tai tuossa yhteiskunnassa.

Kokoelma oli ärsyttävä alusta loppuun asti omassa shokeeraavassa elementissään. Silti nautin siitä täydellä sielullani. Halusin ja ehkä jopa saatoinkin aistia sen elämän paatoksen, toimeettomuuden, boheemin elämäntavan, mitä kokoelma huusi jokaisessa runossaan. Tuskin tulen lukemaan samankaltaista runoutta enää koskaan ikinä, mutta voinpahan ainakin sanoa, että tuli kokeiltua. En vain kestänyt sitä itsensä korostavaa itsekkyyttä.

1. kirjoitus

Kirjoitin kesän alussa Wordpressissä samantyyppistä blogia, mutta en tottunut käyttämään kyseistä sovellusta. Olen aikaisemminkin käyttänyt bloggeriä ja todennut sen käyttäjäystävälliseksi, joten palaan nyt käyttämään tätä. Se mitä aikaisemmin kirjoitin täällä niin siihen on turha edes enää palata! :D Se oli jotain säälittävää päiväkirjamaista sepustusta, jota en uskaltaisi enää kirjoittaa. Toisaalta en kiellä, ettenkö aio tännekin paljastella itsestäni jotain. Kaikki riippuu aivan kontekstista.

Kuitenkin sen verran aion paljastaa itsestäni, että olen suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija. Aloitan syksyllä 2012 toisen vuoden. Tarkoituksena olisi valmistua äidinkielen opettajaksi -- joskus hamassa tulevaisuudessa. Blogin tarkoituksena olisi edesauttaa opintojani. Käyn läpi lukemiani teoksia, joita käsittelen lähinnä pintapuolisesti sekä kirjoitan, mitä ajatuksia/tuntemuksia etc. kirja herättää minussa. Aluksi aion julkaista ne, jotka julkaisin jo Wordpressissä, koska aion sulkea sen paikan kokonaan enkä halua hävittää niitä julkaisuja kokonaan.

Saatan julkaista kirjallisuuteen muuten liittyviä aiheita. Katsotaan nyt mitä ilmassa liikkuu. Toivottavasti innostun päivittämään tätä mahdollisimman usein. Mitään en lupaa!