Lupasin itselleni, etten koskaan tartu tähän teokseen. Nojaa, lupaukset on näköjään tehty rikottaviksi. 10 vuotta sain pidettyä itseni aisoissa, kunnes sorruin. Tarvitsin jotain kevyttä lukemista ja silmiini osui kirjastossa tämä teos ja päätin, että voinhan aina silmäillä, jos huvittaa. Luin ensimmäisen sivun ja toisen ja kolmannen, kunnes huomasin ahmineeni ensimmäisen kappaleen. Pari päivää myöhemmin olin huomaamattani lukenut koko kirjan. Koskaan aikaisemmin tai ainakaan pitkään aikaan en ole uppoutunut yhtä intensiivisesti mihinkään teokseen. Kerronta oli sujuvaa (mitä nyt pieniä käännöskömmähdyksiä havaitsin) ja tarina itsessään oli kiehtova. Itse asiassa uskallan väittää, että tämä on paremmin kirjoitettu kuin jälkeläisensä.
Elokuvaa en ole katsonut (sekin on ollut listalla pyörimässä vuosikausia) vaikka olen halunnutkin. Tämän jälkeen voisin jopa etsiä sen käsiini jostain, hmm… Pääosissa kun kerta on Hugh Grant ja Colin Firth. Bridgetin näyttelijästä en niinkään välitä. Aika turhanpäiväinen narttu minun mielestäni. Pohdin lukiessani että onkohan nuo näyttelijät valittu tarkoituksella, sillä aika omituinen yhteensattuma oli, että kirjassa mainitaan Hugh Grant, ja hänestä ei puhuta mitenkään mairittelevaan sävyyn! Suorastaan haukutaan. Colin Firthiin tosin on viittaus vain Edward Darcyn muodossa, koska hänhän näytteli 1995 Ylpeys ja ennakkoluulo -versiossa, ja epäilemättä kirjassa viitattiin ennemmin siihen kuin uusimpaan, koska kirja kuitenkin on julkaistu ensimmäisen kerran 1996. Hauska yhteensattuma tosiaan. Muutenkin havaitsin Bridgetin Mark Darcyssa ja Edward Darcyssa samankaltaisuuksia. Luonne ensiksikin on samankaltainen. Heidät esitellään tuleville ”mielitietyilleen” samalla tavalla. Lopussa on ulkopuolelta tuleva uhka, jonka Darcy selvittää omalla neuvokkuudellaan. Oliko nämä tietoisesti valittuja piirteitä Fieldingiltä? Minä vaan kysyn. Ihanaa intertekstuaalisuutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti