Harmittavat takaiskut (1982): Suomalainen idylli kohtaa todellisuuden

Turistiesitteessä

kauniin kirkon vieressä

kotiseutumuseo

ja siniset siniset veet.

Ei sanaakaan

           jätkistä, matkahuollon baarista, ei kuvaa

kun ne tiiraa sieltä ulos

                                            koura kolmatta viikkoa leuan alla.

Syrjäkylällä, jossain liiterissä

naksahtaa

poikki parikymmenkesäinen kaula.

Marraskuu muuraa ikkunoita

umpeen.

Ei sanaakaan,

mutta niin siniset siniset veet

Runo on Kari Hotakaisen ensimmäisestä runokokoelmasta Harmittavat takaiskut vuodelta 1982. Teen tutkielmaa Hotakaisen vastaanotosta kirjablogeissa, jonka takia halusin tehdä vähän taustatutkimjusta hänen teoksistaan. Ja tämä runo tuli eteen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olin kauhistunut ja pöyristynyt, shokissa. En saanut henkeä. Tuijotin vain sanoja, jotka olin juuri lukenut. Luin toisen kerran ja rupesin tajuamaan, mistä runossa oli kyse. Tajusin, miksi se oli iskenyt kuin tuhat volttia suoraan suoneen.

Vaikka runo on julkaistu vuonna 1982, silti se kertoo tästä päivästä vieläkin. Alussa esitetään kiiltokuvamaisema, tyypillinen esitekuva Suomesta: kirkko, kotiseutumuseo ja vesistö. Mutta sitten runon puhuja kääntää katseen toisaalle, pinnan alle. Suomessa on on työttömyyttä, nuoret ajatuvat itsemurhan partaalle ja on kylmä. Sitten palataan takaisin kiiltokuvaan. Tämä on meidän matkailuvalttimme, mutta se ei ole todellisuutta. Runo on kritiikkiä kiiltokuvamaisemalle. Turistiesitteet esittävät ideaalin maailman, kun taas todellisuus on aivan toinen. Tämän myötä en aio enää selata matkailuesitteitä vaan elämän mieluummin elämää ja näen sen sellaisena kuin se annetaan minulle.  

Voin vain todeta, että Kari Hotakainen on julma kirjailija, mutta samalla totuuden puhuja. Vielä uusimmassakin tuotannossaan hän käyttää hyväksi shokeerauksen keinoja, vaikkakin se on hieman laimentunut. Proosa ei ehkä anna mahdollisuuksia niin paljoa tälle.